Sisältää: Suomen hevonen, Yksiöön en Äitee ota, Lämminveriset, Hevosten keinu
Kustantaja: ntamo, Helsinki 2020
Kirja: 190 x 230 mm, pehmeäkantinen, 520 s.
ISBN 978-952-215-822-2
Jälkisanat Hanna Suutela
Ulkoasu & taitto: Göran de Kopior
”Kahvi tippuu”, sanoo yksi. ”Voi sua, voi sua. Tip, tip, tip”, vastaa toinen. ”Maton kudoin laattialle, mukavee tassutella”, jatkaa yksi. ”Voi sua, voi sua. Tas, tas, tas”, toteaa toinen. (Hevosten keinu)
Neljän itsenäisen teoksen näytelmäkirjassa puhetta riittää määrättömiin. Hevonen kokoaa yhteen Tampereen Työväen Teatterissa ja monissa muissa kulttuuritaloissa niin Suomessa kuin ulkomailla nähdyt ja rakastetut kappaleet Suomen hevonen (2004), Yksiöön en Äitee ota (2007), Lämminveriset (2010) ja Hevosten keinu (2014). Mitä kaikkea ne ovatkin, ne ovat sanomisen juhlaa. Sarja seuraa elämää rutkasti suuremman Äiten johtaman Kotalan klaanin taivallusta, jonka ydinominaisuuksiin ei kuulu tuppisuisuus.
Dramatisti-ohjaaja-dramaturgi Sirkku Peltola (s. 1960) on kirjoittanut yli neljännessata muutakin näytelmää. Makoisassa Ylen radiohaastattelussa (Miten minusta tuli minä 24/viii/09, toim. Marko Gustafsson) -- toisen ja kolmannen hevosteoksen välissä -- hän uumoili askaroivansa koko ajan suurin piirtein saman aineksen parissa. Tämä tarkoitti ennen kaikkea perheeseen keskittymistä ja sen tutkimista, millaisia usein koomisia ulottuvuuksia saakaan ”ihmisten välinen mahdoton kommunikaatio”. Kaikista luomistaan oikeastaan vain Patukkaooppera (2007) keskittyi lähisuhteiden sijaan työpaikan jännitteisiin.
Peltola vierastaa tämän rajauksen ja psykologisen otteen samastamista. ”Perhe on ehdottomasti koko maailma”, hän painotti Yleisradiolle. Ainakin Peltolan tapauksessa siihen paneutuminen on paneutumista ”yhteiskuntaan, jossa eletään”. Familiaalisuus on keino päästä kiinni suurempaan -- ”ihmisen suhteeseen ihan kaikkeen” -- ja jotain paljon laajempaa ja monipuolisempaa kuin äkkiseltään voisi luulla. Toisekseen dramaatikkoa viehättää sen antoisuus tilanteiden virittymisen näkökulmasta: ”Perhe on monessa mielessä absurdi yksikkö.”*
Näytelmien päähenkilöihin kuuluvat Äiten miniä Aili ja tämän poika Kai sekä matriarkkaan terveyskeskuksessa tutustuva Hamed Sahel. Myös Ailin nuorempi lapsi Jaana ja tämän tytär Tiikeri sekä Kain naisystävä Tiina pääsevät tapahtumien keskipisteeseen monen muun kanssa. Miehestään eronnut pientilan emäntä Aili ja hoitoalan ammattilainen Hamed nousevat ratkaiseviin osiin monissa laajan perheen avaintilanteissa.
Kotaloiden tyyssijana on sepitteellinen hämäläinen muuttotappiokunta nimeltä Liesua. Sana yhdistyy ainakin harvinaiseen saniaislajiin mutta ennen muuta liikkeellä olemista ja rientoihin osallistumista tarkoittavaan puhekielen sanaan ”lie[t]su”. Siinä voi erottaa vihjeen maalajinimityksestä ”hiesu”, joka hiekkaa ja hietaa hienompana myös juoksusavena tunnetaan, tai viittauksen sellaisiin tapahtumiin kuin liettyminen (liejuuntuminen), liestyminen (löyhtyminen) ja luisuminen. Lähipaikkana vilahtaa yhtä kuvitteellinen Kintua. Yhdessä näytelmässä mainittu todellinen (keskipohjalainen) Halsua tuskin liittyy asiaan muuten kuin soinnillisesti, ja sama pätee (eteläpohjalaiseen) Lapuaan, (lappilaiseen) Ranuaan ja (satakuntalaiseen) Keikyään. Olennaista on maailmanmenon seuranta tai siihen mukautuminen ja osallistuminen taajaman kulmilta ponnistaen.
”Liesuallakin on joka toisessa talossa joku vanha kaakki vartoomassa vanhuuttaan.”
Suomen hevonen
Suomenhevosia oli 50-luvun huippuvuosina yli 400 000. Maatalouden rakennemuutosten leimaamien muutamien seuraavien vuosikymmenien aikana määrä romahti neljääntoistatuhanteen. Nykyään eläimiä on parikymmentätuhatta, mikä on yhä varsin pieni osa maailman nykyään ehkä noin 60 miljoonasta Equus caballus caballus -lajin edustajasta. Osin samojen myllerrysten takia yli puoli miljoonaa maataloudesta elantonsa saanutta ihmistä joutui 60--70-luvuilla etsimään muita töitä. Hevonen käy läpi näiden tapahtumien jälkiä ja ulottaa tarkastelunsa myös kansainväliseen pollenlihabisnekseen.
Alaotsikossa Teatrologia neliosaisuutta tarkoittava ”tetralogia” yhdistyy jonkinlaiseen oppiin -- tai puheeseen -- (kreik. logos) teatterista. Ja katso, jokainen Hevonen-näytelmistä sisältää myös näyttämötaidetta itseään kohti kääntyviä kärkiä. Suomen hevonen esittelee heti yhden hahmoista teatterinharrastajaksi, Hevosten keinu sisältää suoran viittauksen Tampereen Työväen Teatteriin ja Lämminveriset mahduttaa rajoihinsa päähenkilöiden tulkitseman seimikuvaelman. Yksiöön en Äitee ota menee pisimmälle antaessaan prologissaan puheenvuoron näyttelijäkaraktäärille, joka pian omaksuu nimiroolin:
”Vain teatterissa ihme on aina epäilyksen alainen, vaikeasti tavoitettavissa ja useimmiten epäuskottava.”
FM Sirkku Peltola on maan arvostetuimpia ja pidetyimpiä teatterintekijöitä. Hänen muita suosittuja näytelmiään ovat Pikku jättiläinen (1985/1986/1987), Maailman baari (1986), Variksen veli (1990), Tähtitaivaankatu 3 (1993), Puuttuva pala (1994), Kaunotar ja hirviö (1995), Beatlehem (1996, yhdessä Heikki Salon kanssa), Sokeria! Sokeria! (1996), Sinulta jäi tänne koira (1996), Muovikassissa kaikki (1996), Kaikkihan me onnumme (1997), Annetaan hääpuku pois (1997), Pastori Tarsalainen ja viidakon lait (1997), Knut Pitkäjalka (1999/2002), Haikarapolska (1999), Suruttomat-musikaali (2004), Pieni raha (2009), Anna Liisa -musikaali (2011), Lento (2012), Ihmisellinen mies (2013), Kun tyttö on hyvä (2014; uusi musikaalisovitus Patukkaoopperasta), Tyttö ja varis (2016), Pässi (2017), Tytöt 1918 (2018) ja Jääkarhu (2020) sekä Lea-palkintoehdokkaaksi valittu Koiran morsiamet (2019) ja tuon kilvan voittanut Mummun saappaassa soi fox (2001). Peltolalle on myönnetty myös esimerkiksi Jyväskylän kaupungin taidepalkinto (1987), Ikiliikkujateatteri-palkinto (1987), Pirkanmaan taidetoimikunnan taidepalkinto (2004), Olavi Veistäjä -palkinto (2005), Suomi-palkinto (2005), Vuoden kulttuuriteko -palkinto (2008), Kulttuurikuokkapalkinto (2008), Tampereen kaupungin ensimmäisen luokan kultainen ansiomitali (2008), Kain Tapper -mitali (2009), Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto (2009) ja Pro Finlandia -mitali (2018).
Hevonen-teos sisältää Hanna Suutelan laatimat jälkisanat. Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksen professori viittaa muun muassa yhteyksiin Hella Wuolijoen (1886--1954) Niskavuori-näytelmiin (1936--1953) ja tähdentää, etteivät koomiset tai karnevalistiset piirteet Peltolan teossarjassa poista siitä esimerkiksi surua tai ”yhteiskuntaan ja ihmisyyteen kohdistuvia kriittisiä syvyyksiä”.
”TIINA
Eiks sulla oo mitään hattua?
KAI
Tää on puhtaasti kumminki tyylikysymys ja uskottavuus. Ei pysty pitää.
TIINA
Kyllä sulle sopis.
KAI
Just nii, just nii.
TIINA
Tommosen pitemmän tukan kans sopii.
KAI
Just nii, just nii.
TIINA
Pipat on seksikkäitä.
KAI
Just nii, just niin, just niinkö kaikki pipat?
TIINA
Ei kaikki.”
(Lämminveriset)
